Hanna Rantala

Tässä Pekka Anttilan tekemä haastattelu hienon comebackin tehneestä Hanna Rantalasta reilu vuosikymmenen takaa.

Kerropa hiukan itsestäsi?

  • Hanna Rantala 27.08.1982
  • Työskentelen marketin kassalla kolmatta vuotta pohtien tulevaa uravalintaa.
  • Pääharrastus voimanosto ja jos jää aikaa oheisharjoittelunkin jälkeen, niin lukeminen ja leffat.

Viimeistä vuottaan nuorissa (alle -23-vuotiaissa) nostava Rantala on epäilemättä menestyksekkäin naisjuniori-nostaja kautta aikain Suomessa.

Selkeää faktaa ovat neljä nuorten EM-mitalia voimanostossa, kaksi EM-mitalia NAISTEN penkkipunnerruksessa ja kruununa menestyksessä NAISTEN penkkipunnerruksen MM-pronssi.

Suomenmestaruuksia nuorten ja naisten voimanostossa ja penkkipunnerruksessaon jo toistakymmentä. Suomenennätyksiä niin tytöissä, kuin naisissakin Hanna on rikkonut jo lähes 100…

Kun ura on vasta neljä vuotta pitkä, niin MITEN HELVETISSÄ tämä on mahdollista?

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tarvitaan poikkeuksellista lahjakkuutta, valtava määrä harjoittelua, sairaaloisen kovaa kunnianhimoa ja motivaatioita, jäätävää kilpailijan luonnetta ja hyviä tukijoukkoja.

Väitetään, että maailmanhistorian suuria mullistuksia on aina edeltänyt jonkin asteinen kaaos. Sattumaa tai sitten itse hankittua, mutta lyhyen uransa aikana Rantala on törmännyt toistuvasti erilaisiin kriiseihin.

Keinolla tai toisella lopputulos on kääntynyt voitoksi. Lahjakkuutta sekin! Läheltä seuranneena voi todeta kerrankin, että kulunut sanonta pitää paikkansa.

Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Miten aloitit painonharjoittelun / voimanoston?

Salille lähdetty 15-vuotiaana, kun tajusin etten pituutta voi saada lisää, niin sitten edes leveyttä hartioihin. Tosin harjoittelu oli liian ”body-tyyppistä” (sarjat 15 – 20 toistoa) joten tulos ei ollut kovinkaan näyttävä.

Voimanosto tuli mukaan parin vuoden päästä, kun uskaltauduin salille, jossa kävi muitakin harrastelijoita.

Lukiossa oli jo mahdollista ”kirjoittaa” liikunta, toisin sanoen suorittaa liikunnan lukiodiplomi. ”Erityisosaamisen” halusin luonnollisesti suorittaa salilla, joten koulussa neuvottiin kääntymään Anttilan Pekun puoleen, joka ohjasi paikallisessa salissa naistenvuoroja.

Rohkeasti astellen tungoksen keskelle, josta se ”satu-setä” löytyi ja sain piipitettyä, että tarvitsisin neuvoja jalkakyykkyyn. Jälkeenpäin voi vain todeta, että tärkeä koodisana oli siinnä! Silmät loistaen Peku viritti boxia ja alkoi opettaa kuningaslajia. Urheilijan kärsivällisyys ei vain riittänyt kerralla ymmärtämään, miten liike lähtee lantiosta ja miten tasapaino voi säilyä painon ollessa kantapäillä. Kiitos opetuksesta ja takaisin penkkaamaan.

Tässä vaiheessa on hyvä heti kiittää Pekun kärsivällisyyttä, kun hän kielimiehenä marssi perässä imartelemaan, että penkkipunnerrus sujuu kuin olisi syntynyt penkkipunnerruspenkin päälle!

Peku piti pikaisen mainospuheen voimanostosta ja LaVo:sta ja jätti sitten käyntikorttinsa. Pallo oli sitten mulla. Eikä sitä kauan tarvinnut pohtia. Näillä ”töpöjalolla” minusta ei korkeus- tai pituushyppääjää tullut, niin miksi ei voimanostajaa.

Tuntuu ehkä uskomattomalta, sillä noin 50 nostajasta, jotka olen valmentanut SM- mitaleille tai niistä viisi EM- tai MM- pallille, niin Rantala on ainoa jota olen itse pyytänyt Teamiin. Muut ovat tulleet omasta halusta tai toisten kehotuksesta.

Hannasta näki ensisilmäyksellä sopivan ruumiinrakenteen voimanostoon ja lihaksiston pyöreyden. Pari selkänikamaa kuin poistaisi, niin liian pitkä selkä ei vaikeuttaisi kyykkyä ja vetoa.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli poikkeuksellinen omaksumiskyky. Moni teknisesti vaikea asia meni kerralla jakeluun. Ohjelman laatiminen helpottui selvästi, sillä uusia liikkeitä oli helppo lisätä, koska ne hallittiin nopeasti.

Hannan äidin kertoman mukaan tuleva penkkipunnerruksen valtiatar oli jo seissyt tönöttänyt puolivuotiaana pinnasängyssä ja vaatinut tukevampaa nostovyötä kuin papers-vaippa… Huolestuneet vanhemmat olivat pelänneet jotain neurologista juttua, mutta ei hätää. Muutaman vuoden kuluttua, kun sisarukset olivat leikkineet hiekkalaatikolla Ruususen linnanhäitä, niin Hanna kiipeili puissa electra-soturia matkien.

Tähän taustaan nähden ei siis ole ihme, että koordinatiiviset lahjat olivat huippu luokkaa.

Aivan ongelmitta ei ura lähtenyt käyntiin. Vai mitä olette mieltä, kun huippulahjakkuus ilmoittaa alkajaiseksi.

-”Minulla on sitten synnynnäinen selkävika. Minä en kyykkää enkä vedä:”

Normaali ”Pekumainen” vastaus olisi ollut.

-”Ja minä en sitten valmenna.”

Kuitenkin tyttö oli jo tehnyt niin suuren vaikutuksen, että päätin kerrankin myöntyä. Eli penkataan sitten vain, vaikka maailman ääriin asti…

Sotastrategian suurimpiin oppeihin kuuluu, että taistelun voit hävitä, mutta sota jatkuu. Solutin ohjelmaan vähitellen jalkaliikkeitä ja selkäliikkeitä ja vakuuttelin niiden turvallisuutta.

Hieman vakuuttavampi äänensävy piti säätää. Kun selitin miten veto voimatelineessä polvien korkeudelta on erinomainen penkin apuliike yläselälle.

Aika tulisi tekemään tehtävänsä ja luonto veti tikanpojan puuhun. Tammikuussa 2001 Hanna punnersi ensimmäisen SE-tuloksensa Laitilassa. Kolmannella nostolla 58 kiloa 48- kiloisissa ja ylimääräisellä vielä 60 kiloa. Tästä innostuneena Hanna kokeili maastavetoa ja nappasi ensitöikseen 85 kiloa ylös.

Kipinä oli syttynyt ja nyt oli kova kiire ja halu oppia kyykyn ja vedon niksit, ennen vajaan kolmen kuukauden kuluttua olevia nuorten SM-kisoja.

Innostus oli kova ja ”synnynnäinen selkävika” unohdettu. En myöskään silloin maininnut asiasta. Myöhemmin kun Hanna on vetänyt SE- rautoja ylös, niin olen voinut letkauttaa, että hyvä tulos, kun selkäkin on niin huono… Tottapuhuen ehkä menestyksekkään uran yksi pointti on ollut tämä harjoitusepisodi. Pohja ja lihakset luotiin turvallisesti monipuolisella Body-harjoittelulla.

Kaikkien aikojen suomalainen voimanostaja Jarmo Virtanen ei ensimmäisinä vuosinaan edes vetänyt maasta valmentajansa Raimo Välinevan opissa.

Vaikka Virtanen esim. Turun SM-kisoissa aloitti ja lopetti kyykyn SE- raudoista, niin vedon vuoksi putosi kokonaan mitalipallilta.

Välineva selitti syyksi ”säästää” kasvuikäisen pojan selkää. Samalla lihaksistoltaan kehittyneempi alavartalo tulisi dominoimaan tulevia nostoja ja niiden tekniikoita.

Ehkä Välineva samalla kasvatti tulevan mestarin voitonnälkää? Harvoin opimme voitosta mutta tappiot kasvattavat. Kun puhutaan IF-Länkenin huippunostajista, niin heitä peittää aina myyttinen tarusto. Aikansa noin 10 – 15 vuotta harjoituksellisesti edellä olevat nostajat pitivät muita suomalaisia nostajia kuin pässiä narussa. ’Kuvaavaa on erään nostajan kertomus, kun hän näytti harjoituspäiväkirjaansa Raimo Välinevalle. ”Ramin” vastaus oli …

-”Tuolla samalla harjoitusmäärällä me teemme Metsälässä 4 maailmanmestaria.”

Ehkä vieläkin parempi tokaisu tuli Vaasan PM-kisoissa 1990, kun eräs katsoja kysyi Välinevältä vieläkö hän valmentaa Virtasta?

-”Mitäs luulet, eihän se ole ENÄÄ KEHITTYNYT viiteen vuoteen.”

Niinpä, ei ehkä tuloksellisesti, mutta jokaisena viitenä vuotena tuli MM-titteli

Aikaisempi urheilutausta

Ennen salille lähtöä harrastin muutaman vuoden yleisurheilua, vain aluetasolla. Kuten aikaisemmin mainitsin, pituuteni kävi nopeasti ongelmaksi.

Miksi juuri voimanosto?

Haluni oli olla vahva urheilija, siksi ajauduinkin salille. Jos mietin voimanostoa kilpailutoiminnan kannalta, niin olen enemmän yksilö -kuin joukkueurheilija. Urheilun suhteen olen ehkä liian perfektionisti ja liian kunnianhimoinen etten voisi olla nalkuttamatta joukkueen heikolle lenkille esim. liian pienestä panoksesta harjoitteluun. Voimanostossa on parasta se, että saa konkreettisesti välillä ylittää itsensä ja hakea rajojaan.

Tavoitteet lähitulevaisuudessa ja suurempi visio?

Tavoitteita en ole uskaltanut tätä ”junnuvuotta” pitemmälle viedä. Tänä vuonna tavoitteena lähteä taistelemaan jun. MM-kilpailuhin maailmanmestaruudesta. Penkkipunnerruksen junnujen ME 52 kilon sarjaan 120 kiloa on toinen tavoite. Ensi vuoden mietteet pidettäköön jännitykdessä.

Miten harjoittelusi on muuttunut uran alkuvaiheista tähänpäivään?

Taitaa tuo olla voimapainotteista, kun kisoja varsin tiheään, niin kunnon peruskuntoa ei enää ehdi tehdä. Mutta kunto pysyy yllä kävelyjen ja hölkkäämisten avulla. Kun ne tekee vielä metsässä loikkien, niin selkäkin tykkää enemmän kuin spinning-pyörän päällä kyyristellen. Myös harjoittelun määrä ja laatu on noussut jos haluaa pysyä pyramidin huipulla. Huoltoharjoitukset ja ravinto on saanut suuremman merkityksen harjoittelussa.

Rantalan harjoittelu ei noudata selkeää kausijakoa, sillä tärkeitä kilpailuja on ympäri vuoden. SM-kisat alkuvuodesta, Nuorten EM-kisat kesäkuussa, penkki EM-kisat heinäkuussa, lään.mest. kisat syksyllä ja penkki MM -kisat joulukuussa. Ei tähän tahtiin mitään pitkiä peruskuntokausia mahdu. Moni voi ajatella, että taas ”poltetaan” loppuun yksi juniorilahjakkuus.

Neljännesvuosisadan kokemuksella voin sanoa, että kilpailemaan oppii kilpailemalla. Tiedän Turun voimailumaailmasta ikuisen ”toisinajattelijan”, jonka mielestä Rantala aina treenaa väärin! Kuitenkin kaveri itse on välillä voimanostoja, painonnostaja, RAW-nostaja tai valmentaja. Aina ei tiedetä vedetäänkö maasta sukset jalassa vai aamutossuilla. Helvetin ahtaissa verryttelytiloissa on vaarannettava muiden terveys painonnostoliikkeillä verryttelyssä.

Kannattaisi jättää muut ensin rauhaan ja lähteä omista perusasioista, kuten kalenterin tuntemuksesta liikkeelle. Voisi sen hallitessaan edes olla PM-kisoissa paikalla oikeaan viikonloppuun.

Aikanaan Lou Simmons suositteli esim. penkkipunnerruksessa kilpailemista kahden kuukauden välein. Nykyisten varusteiden aikakaudella ei huippukuntoa saisi laskea liian alas missään vaiheessa. Siksi Rantalan kilpailukalenteriin kuuluu ”osakisoja”, joissa otetaan vain yksi tai kaksi lajia täysillä.

Minkälaisella salilla / saleilla treenaat?

Suurilta osin treenit otan painonostosalilla. Ei turhia ihmisiä, ei turhia vehkeitä. Ei sitä paljon levytangon ja käsipainojen lisäksi tarvitse. Silloin kun haluan treenata rauhassa, saatan hakea toisen salin Turusta. Siellä ei kukaan uskalla lähestyä. Treenit kuitenkin aika pikiä ja jotta hyvä treeni-intensiteetti säilyisi, niin seurustelen mieluimmin varpaitteni kärkien kanssa. Jos treenaan varusteilla MAX-treenejä, niin silloin on kiva / turvallista olla äijien kanssa ja samalla saa keskustella valmentajan kanssa vain asiaa..(..minkä muutkin juniorit varmaan tietävät , ettei höpötetä koskaan asian vierestä…).

Mielilajisi voimanostossa? Mieli apuliikkeesi?

Kyllä se mieliliike niin lajina kuin harjoittelussakin on jalkakyykky. Kovan treenin tuntee joka jäsenessä, joka sinällään on jo nautinto. Tasapaino ja noston hallinta vaatii niin paljon eri lihaksia. Jos kisoissa se viimeinenkin puristus pysyy koossa, niin kaikki ”vatsa lisäpainoilla” tai hyper reversit tuntuu palkitsevan sillä hetkellä. Ehkä apuliikkeistä suosikiksi noussut ”julle” eli hyvää huomenta-liike, kun se on lähtenyt kehittymäänkin kivasti.

Hannan kohdalla muutamaan tekijään on hyvä tuoda hieman lisäselvitystä. Ensimmäinen ongelma-alue oli ala- ja ylävartalon lihasbalanssin epäsuhde. Yleisurheilu-ajan juoksut ja hypyt olivat kehittäneet nopeat ja voimakkaat lihakset reisiin ja pohkeisiin.

Selkä ja keskivartalo olivat selvästi jäljessä. Viimeisessä maksimaalisessa rutistuksessa nosto jäi puolitiehen. Selässä, keskivartalossa ja lantiossa ei ollut voimaa puristaa rautaa ylös.

Ensimmäiseksi lähdettiin vahvistamaan luontaisesti ketjun ”heikointa lenkkiä” eli vatsalihaksia. Tämäkin strategia oli mennä ”kiville” heti alkuunsa, sillä tuleva ennätystenmurskaaja ei halunnut käyttää lisäpainoja vatsaharjoittelussa.

En kysynyt syytä, mutta mielessäni päättelin, että jossain bodaus/fitness julkaisussa oli varmaan kerrottu lisäpainon paksuuntuvan keskivartaloa. Naisurheilijalle tämä on jo riittävä syy.

Aika kului ja Hanna teki aikansa ilman lisäpainoja vatsojaan. Asiasta ei enempää keskusteltu, mutta jostakin syystä Hanna vaistosi paremmaksi laittaa lisäpaino niskan taakse.

Seuraava osa-alue oli alaselän vahvistaminen. Siihen pääliikkeenä oli suorin jaloin maastaveto korokkeelta, veto tempaus otteella, selkäpenkki ja hyvää huomenta istuen. Hyvää huomenta tehtiin näin aluksi turvallisuussyistä istuen ja pienillä painoilla.

Tämä oli neidin uran yksi ”kiirastuli”, sillä luontaisesti ”heikko” selkä oli aina jumissa, kipeä ja nostot tukkoisia. Buranaa meni, kylmällä haudottiin ja öisin haettiin kipeälle selälle sängyssä siedettävää asentoa.

Kun valmentaja näki, että oltiin ”huonolla hapella” ja suomeksi vitutti kuin pientä apinaa jolla käpy oli jäässä. Nyt oli mitä parhain tilaisuus testata nostajan henkistä kestävyyttä ”sopivalla” vinoilulla.

Oppimiskyvyn jälkeen toinen ”shokki” oli tytön luonteen ”kovuus”. Poskien väri muuttui, alaleuka vähän työntyi uhmakkaasti etenpäin mutta ei puhettakaan ”räjähtämisestä” tai tunteen purkauksesta.

Olen usein sanonut valmennettavilleni, että kilpaileminen on helppoa jos harjoitukset ovat kovempia.

Eivät kilpa-toveritkaan ”päätä silittele” kun mennään kisapaikalle. Puhumattakaan itä-blokin kivikasvoisista roboteista.

Koska jo varhaisessa vaiheessa tiesin Hannan mahdollisuudet maailman huipulle, niin ”koulutus” alkoi varhain. Jos tyttö oppisi sietämään ”vittumaista” valmentajaa, niin hän ei säikähtäisi ”venakkoja” punnitusjonossa.

Vuosien varrella Hanna on omaksunut roolinsa ja ”hymytyttö”-patsaita ei ole jaettu. Toisaalta, vaikka purnausta käytöksestä on tullut, niin KOSKAAN EI KUKAAN OLE VÄITTÄNYT TYTTÖÄ PEHMEÄKSI….

Jotkut hakevat harrastuksensa kautta ystäviä, toiset mestaruuksia ja ennätyksiä. Kolmas tekijä joka jo uran alkuvaiheessa tiesi tuottavan ongelmia, oli Hannan ultra-korkea kaari penkkipunnerruksessa. Tottakai erinomainen tekniikka mahdollisti lukemattomat ennätykset penkkipunnerruksessa.

Ensimmäisen kerran Rantalan joutui Ylöjärven penkkipunnerruksen lääninmestaruuskilpailuissa tekniikkansa kanssa vaikeuksiin. Lähes pehmustamaton kova penkki jätti normaalissa punnerrusasennossa aina ilmaa penkin ja takapuolen väliin. Kun laihduttelu sarjaa alemmaksi 48 -kiloisiin oli vielä vienyt lihaksia pois hartioista ja takapuolesta, niin nostoasento ja nostoradat olivat muuttuneet. Alkupainoon jääminen oli kova pettymys. Ohjeeksi annoin tulevaisuudessa aina treenata nostot ERI penkillä ja vielä hakea eri saleilta uusia variaatioita.

Nyt kun Rantala on kiertänyt maailmalla eri kisoissa, niin hän ei ole telinekorkeuksia otettaessa ensimmäisenä vinkumassa huonosta penkistä.

Tasapuolisuuden vuoksi on mainittava, että isomahaiset ja kankeat tuomarit yleensä heräävät horroksestaan, kun joku alkaa viritellä kaarta penkissä. En tiedä onko lajin arvolle sopivaa, kun housunpersus rutisten tuomarit konttaavat hajuetäisyydelle tutkimaan naisnostajan takapuolta.

Ehkä on hyvä ettei lajimme usein näy television lähetyksissä. Todennäköisesti tuomareita matkittaisiin seuraavassa Vintiöt-sarjassa…

Henkilökohtaisesti paras tapaus oli Hyvinkään naisten SM-kisat 90-luvun alussa. Huoltaessani Eeva Nikanderia olimme käyttäneet hyväksi silloista sääntöjen porsaanreikää, eli ylisuurta penkkitrikoota. Tottakai kukaan ei tiedä jäikö löysään trikoon ja penkin pinnan välille tilaa. Mutta tätä tekivät muutkin sen ajan naisnostajat. Siis kollektiivinen säännön ”kiertäminen”.

Eräässä nostossa monivuotinen kansainvälinen tuomarimme antoi punaista päätuomarin pallista. Kun kysyin miten on mahdollista päätuomarin NÄHDÄ takapuolen nouseminen, jos sivutuomarikaan EI NÄHNYT.

Vastaus oli että: -”Minä TIESIN, takapuolen nousevan.

Muuten asian voisi kuitata tuomarin meedion-kyvyillä, mutta pitää muistaa, että hänen vaimollekin suihkutettiin liimaspraytä trikoon takapuoleen ennen nostoa….

Paras / eniten arvostamasi saavutus?

En osaa oikein nimetä sellaista. Kuitenkin ne ovat niitä kisoja, joissa taisteltu epätoivoa vastaan! Penkin SM- kisat -04 Joensuussa, voimanoston SM- kisat -05 Muuramessa ja ehkä huippu tämän vuoden nuorten voimanoston EM-kisat.

Helppo uskoa, että Hanna arvostaa näitä kilpailuja korkealle, sillä niihin sisältyy paljon urheilun dramatiikkaa. Ennen Joensuun SM-kisoja ilmoitin valmentamisen loppuvan kesäkuun EM-kisojen jälkeen, syynä oli VAIN JA AINOASTAAN varsinaiseksi Super-sähläriksi ryhtynyt Tommi Rinne, joka tuputti salilla omaa painonostoharjoittelu filosofiaansa.

Tyypillinen ”insinööri-valmennus”, jossa mennään laput silmillä pisteestä A pisteeseen B sopii joillekin lahjattomille urheilijoille. Kuitenkin ajatukset ovat 50-luvun pyramidiharjoittelusta ja eivät päde nykypäivään moderniin voimavalmennukseen.

Toisaalta paljon on vikaa nostajassa itsessään, jos ei heti alkutekijöiksi tee peliä selväksi ”tuputtajille”.

Aikanaan Eeva Rantasta valmentaessani pitää antaa suuri tunnustus, ettei salien höpöttäjille tarvittu luoda kuin ”paljon puhuva katse”.

Hannan on paljosta kiittäminen isäänsä, joka pystyi puhumaan allekirjoittaneen ympäri. Ne ketkä minut tuntevat, tietävät jääräpäisyyteni.

Voimanoston SM-kisat Muuramessa olivat jo pienimuotoinen IHME. Joulukuussa penkin MM-kisoissa Hannalta murtui luu ranteesta hopeanostossa 117,5 kilosta.

Kaikki mahdollinen tehtiin. Harjavaltalainen Osteopaatti Arvo Pirttilä suoristi ranneluut, että murtunut kohta luutuisi suoraan. Kiitos Pertti Taavitsaisen saimme ”ohi jonon” ajan Aki Loikkaselta, joka vapautti puristuksessa olevan hermon.

Kuitenkin suurimman työn ja taistelun teki Hanna itse. Kivusta huolimatta, mutta sen ehdoilla Hanna treenasi minkä pystyi.

SM-kisoissa nostetut kyykyn ja yhteistuloksen nuorten SE- tulokset toipilaana, vain kolme kuukautta loukkaantumisen jälkeen on kovapäisen nostajan suoritus.

Tämän vuoden nuorten EM-kisoista voit lukea oman kisaselostuksen. Siellä selvitetään miten työläs Rantalan neljäs EM-mitali oli.

Mielipiteesi nostovarusteista ja RAW-kisoista?

Olisihan tämä paljon yksiselitteisempi laji ilman varusteita, mutta tilanne on tämä eli turha parkua. Sitä mieltä kyllä, että pitäisi olla joku tulosraja varusteisiin tai ikäraja. Nostajalla pitää olla voimaakin painaa/nostaa varusteita vastaan. Muuten saamme kädet ristissä jännittää ensimmäistä kuolemantapausta.

Itse käynyt läpi varmaan markkinoiden lähes jokaisen kyykkytrikoon. Joka vuosi vähän parempi, mutta viimeiset kortit säästetty tähän vuoteen.

RAW-kisoista sanoisin, että näitä kahta koulukuntaa sinällään vaikea verrata, kun ilman varusteita nostaminen vaatii erikoista tekniikkaakin. Varmaan harjoittelukin muuttuisi, jos varusteet lähtisivät. Omasta kisakalenterista ei löydy aikaa tällä hetkellä noihin rientoihin. Toisaalta en pelkääkään sitä päivää jos varusteet lähtevät lajistamme. Tästä kiitos harjoittelulle joka perustuu voimanhankintaan, eikä vain varusteiden maximaaliseen hyödyntämiseen.

Periaatteessa ehkä vähän kannatankin ilman varusteita nostamista, koska silloin nostajat olisivat samalla viivalla.

Mitä mieltä olet voimanoston tilanteesta Suomessa?

Voimanoston näkyvyys ja arvostus ovat edelleenkin aika pohjamudissa. Varmasti lajia pystyisi markkinoimaan, jos niin vain haluttaisiin. Liiton hallituksen lupaukset parannuksista on vain kuin parhaimpien politiikkojen vaalilupauksia ennen vaaleja.

On ilmeisesti unohtunut, että niin liiton kuin seurankin toiminta perustuu omaan innostukseen toimia lajin parissa. Puuhamiehillekin se täytyy olla harrastus jota haluaa tehdä. Jos ei ole mielenkiintoa kokoontua puhumaan kun vain kesäloman vietosta pullakahvien ääressä, niin voisi suosiolla jättää paikan aktiivisemmille, urheilun ystäville ja ennen kaikkea urheilijan ystävälle.

Liitto ei tosiaan ollut nuoren urheilijan ystävä, kun päätti boikotoida PM-kisoja, jotka tuo arvokasta kisakokemusta nuorille. Tai palattaan vielä aikaisempaan… kun naisjuniorit alle 23-vuotiaat poistettiin SM-kisaohjelmasta. Varmasti jaettiin paljon ilmaisia mitaleja noissa kisoissa. Mutta jotta ne muutamat tulevaisuuden toivot saataisiin jatkamaan lajin parissa, niin uskon että pienet kannustimet auttaisivat.

Tärkeämpi syy on se, että nuoret osaavat rohkaista toisiaan ja auttaa. Tämä lajivalinta ei välttämättä kovin monella ole mielessä uhmaikäisenä, joten jos vuoden harrastamisen jälkeen joutuu naisten SM-lavalle, niin se kuiluun putoaminen on raju.

Jo tämän vuoden liiton kisamatkoja koskevat päätökset osoittavat sen, ettei nuoria kunnioiteta, eikä anneta mitään arvostusta. Liiton mielestä nuoret eivät kaipaa MM-kisoihin huoltajaa, kun voivat huoltaa toisiaan. Toisille ensimmäisiä kisoja ja toisille viimeisiä. Nuoret ainakin itse kokivat huoltajan tärkeimmäksi lenkiksi onnistumisen kannalta.

Penkin EM:iin sitä vastoin kaksi huoltajaa, kun joukkue on isompi? Eikä tullut mieleen, että aikuiset kokeneempia ja osaisivat varmasti huoltaa paremmin toisiaan.

Ainakin tällä menolla liiton toimintaa odottaa ristiinnaulitseminen, kun vuosi vuodelta junnuja aloittaa vähemmän tai jatkaa nostamista yleisiin sarjoihin asti.

Parannukseksi tilanteeseen seurat voisivat nimetä yhden juniorivastaavan seurastaan auttamaan nuoria. Nuorten leirejä pitäisi järjestää enemmän. Jos PM-kisoja ei tule takaisin, niin ainakin tulosrajat saisivat poistua.

Pekka Anttila