TYTTÖMÄISIÄ AJATUKSIA VOIMANOSTOKILPAILUISTA
Jotkut miettivät nettipalstoilla, valitako voimanosto vai tavoitellako fitness-lavoja. Vastaus on mielestäni hyvinkin yksinkertainen: Vertaile kilpailuasustusta. Kovin suuria komplekseja voimanostajaksi aikovalla ei saa olla, koska lavavarustus on varsinkin naisten näkökulmasta melko epäedustava ja vaatii vähintään kohtuullista huumorintajua. Kyykkypuku kadottaa rinnat ja takapuolen, vyötärö (ne keillä sellainen on), piilotetaan paksulla vyöllä. Tiukkojen lahkeiden ja polvisiteiden yhteisvaikutuksesta ihan varmasti jokaiselta löytyy reisistä selluliittia. Kävely polvisiteet jalassa on omituista puolipomppimista. Penkissä on tärkeää omistaa kivat rintsikat, varsinkin jos nostaa avoimella paidalla. Omaa mahaansakaan ei ehdi piilotella, koska paidan pukemiseen vaaditaan yleensä vähintään kaksi avustajaa, yleensä miehiä. Ei, paitaa ei pueta vessan suojissa. Maastavetopuku on sinänsä ihan ok, paitsi kun kyykkypuku on jo hiertänyt reidet ruvelle, vetopuvun lahkeet eivät välttämättä tunnu mukaville jalassa. Nätit polvisukat kruunaavat asustuksen ja mahdollisesti kivat tennarit. Kaupan päälle pääset harjoittelemaan kauheita irvistyksiä ja nyrkkien pudistuksia, joten kannattaa valita tarkkaan: haluatko sittenkin lavalle päällesi mieluummin pikkupikkubikinit, korkokengät ja kauniin hymyn?
Voimanostossa on toki myös puolensa, mutta joskus iskee epäilys. Pahimpia epäilyn hetkiä on kolme kertaa kolme:
1. jalkakyykky. Puku menee yleensä kevyesti päälle, mutta polvisiteitä mä inhoan. Ne koskee, mutta sitä ei saa sanoa ääneen ettei mua pidettäisi ihan tyttönä. Ekoilla kerroilla vedet valui silmistä ja valmentaja vaan huusi että hymyähymyä, jännitä polvet suoriksi ja hymyile. Tosi on, että kyykätessä kipu katoaa, koko maailma katoaa. Tanko niskaan, irroitus, polvet vapisten hetken harkinta uskallanko kyykätä. Otsasuonet pullistuvat ulos päästä, silmissä vilisee tähtiä ja odotan jostain kaukaa kuuluvaa huutoa ”ylös”. Päässä pimenee, kaikki vaimenee, lopulta telineet kolahtavat tankoa vasten ja päässä on vain yksi ainoa ajatus jonka sanon ääneen: ottakaa joku nämä polvisiteet pois. Pompahtelen samalla telineen alta pois, liian monta kertaa olen jo saanut huudot siitä ettei telineen alle saa jäädä seisomaan. Pois, pois, polvisiteet pois. Joku avaa ne, revin vyön auki, tajunta palaa ja hymy, taas se on hetkeksi ohi. Hyvä mieli ja tyytyväisyys, taas mä uskalsin. Aina sama voittajafiilis: kuka pelkää tankoa, en minä ainakaan. Paitsi joka kerta tangon alla. Kaksi uusintaa ja helpotus: pahin on takana.
2.penkkipunnerrus. Kun kaksi äijää on vaivalla repineet paidan päälleni, käpälöineet aikansa alushousujani (pitää muka vetää paidanhelmaa alemmaksi) ja hirttäneet vyön tiukasti kiinni, minulla on jo hiki. Hiukset sekaisin yritän epätoivoisesti kiinnittää pinnejä päähän ja etsiä silmälaseja. Kaulakorukin piti jättää johonkin. Henkeä on vähän vaikea saada, mutta kun istun penkille, väännän selkäni korkealle kaarelle ja saan ylisuuren kuorman käsilleni, hengittäminen käy lähes mahdottomaksi. ”Happea!” joku neropatti ilkeää vielä huutaa. Tangon laskeminen rintaan sattuu ja jokaista lihasta pitäisi jännittää koko ajan, keskittyä, pysäyttää tanko, PRESS! punnertaa. Kyykyn jälkeen penkki on kevyttä, mutta ainoastaan kisoissa se on kivaa. Toisaalta, kisoissa kaikki on mun mielestä kivaa.
3.Maastaveto. Joku on väittänyt, että kisat alkavat kun tanko lasketaan maahan. Kyllä se pikemminkin on lopun alkua. Paras osuushan loppui siihen, kun alettiin pötkötellä penkin päällä. Kuitenkin maastavedossa on jotain rehellistä: siinä ei paljon varusteilla pelleillä eikä tekniikalla spekuloida. Tanko nousee tai se ei nouse. Piste. Joko sä jaksat hilata sen rautakasan ylös asti, tai sitten se jää jonnekin matkan varrella, tai ei edes irtoa maasta. Tämä on se osa voimanostosta, jota vähän blondimpikin katsoja ymmärtää. Tämä on myös se hetki, kun katsomoon alkaa leijailla mielenkiintoisia tuoksuja − ekoissa kisoissa katsojana totesin, että jollain miehellä on aika voimakasta partavettä. Sittemmin minäkin sain oman pullon Johnsonin Baby Powder’ia.
Yhdeksän noston jälkeen on aika mennä suihkuun. Päivän urakka jättää jälkensä: käsivarret ja kainalot, rinta aivan hiertymillä, samoin reidet, sääret kaukana hamekelpoisista. Alimmat kylkiluut kipeinä vyöstä, niska verellä. Joka paikkaa särkee. Iskee väsymys, voisin nukkua heti ja pitkään. Haikeus, taas ne on ohi. Kisat. Kuitenkin jäljellä on vielä palkintojen jako, ruokailu ja kotimatka. Torkun takapenkillä. Kotona mua jo odotetaan: ”Oliko kivat kisat, näytät kauheelle, hirveet jäljet”. Bepanthenia hiertymiin ja nukkumaan. Seuraavana päivänä alkaakin sitten seuraavien kisojen odotus.
p.s. Kirjoittaja ei ole koskaan edes harkinnut esiintyvänsä bikineissä uimarannan ulkopuolella. Hän tykkää kovasti irvistellä päätuomarin tuijotuksen alaisena tukka sekaisin spottien loisteessa, ja odottaa kovasti sitä hetkeä kun yleisö ehkä jonain päivänä toivottavasti kiinnittää enemmän huomiota hänen nostamiinsa rautoihin kuin hänen silmäripsiinsä.
Anna Rytivaara