Voimanoston tulevaisuus

Voimanosto elää urheilulajina edelleen voimakasta murroskautta. Viime vuosien aikana alkanut muutos jatkuu edelleenkin. Voimanoston tulevaisuus urheilulajina on hämärän peitossa. Mikä on lajin asema vuosikymmenen kuluttua ?

Harrastajamäärä

Maailmalla lajimme on levinnyt reilusti yli 100 maahan. Silti kansainvälisissä tapahtumissa nähdään useimmiten mukana vain 20 maata. Tämä kertoo jotain myös lajin keskuudessa vallitsevasta taloudellisesta tilasta. Nostajat kustantavat matkansa itse ja monella ei ole siihen varaa.
Harrastajamäärä on viimeisen vuosikymmenen aikana kasvanut uusien maiden tultua mukaan. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana erityisesti rautaesiripun takaisten maiden, Venäjä ja Ukraina etunenässä, mukaan tulo on lisännyt lajin harrastaja määrää kansainvälisesti. Kulttuuri ja perinteet ovat noissa maissa toista luokkaa kuin länsimaissa. Nyt nostajien määrä on lisääntynyt myös monissa Etelä-Amerikan maissa sekä Australiassa.
Suomessa tilanne on toinen, oleellista kasvua lajin harrastajamäärässä ei ole ollut viimeiseen 20 vuoteen. Lisenssi voimanostajien määrä Suomessa on vuositasolla pysynyt tasaisesti hieman alle tuhannessa nostajassa. Vasta viime vuosina on kilpailevien nostajien määrä saatu reilusti toiselle tuhannelle. Tämä on vähän verrattuna siihen että Suomessa on eri arvioiden mukaan 15-25 000 erilaista ja eri tasoista voimailijaa.
Varovaisen arvion mukaan maksimaalisen voiman kehittämiseen tähtäävästi harjoittelee vähintään 5-10 000 alan harrastajaa. Ajatelkaapa kuinka moni salilla kävijä, erityisesti nuori kokeilee maksimia penkkipunnerruksessa ja moniko heistä päätyy voimanoston pariin ? Hävikki on huikea ja liian usein myhäillään tyytyväisenä jo 100 uudesta nostajasta, ilman että nähdään suurempaa kokonaisuutta ja mahdollisuuksia. Cheerleadingillä on kohta 10 000 harrastajaa.

Itse näkisin ensimmäisten toimenpiteiden joukossa lajin viemisen kouluihin. Yläasteella pienimuotoinen voimailukoulu toisi varmasti uusia nuoria lajin pariin. Lukiossa ainakin liikuntalinjaan voisi sisällyttää voimaharjoittelujakson joka perustuisi kolmen voimanoston perusliikkeen ympärille. Näin lajistamme annettaisiin nuorille oikea kuva. Ihmisillä on aivan liian suppea käsitys hienon lajimme mahdollisuuksista ja monimuotoisuudesta. Toiminnallisuus on nyt muotia ja sopivalla aihepiirin laajennuksella saataisiin hyvä konsepti ja vastapaino aikaansa ”pleikkarin” ja tietokoneen ääressä viettäville nuorille.
Tässä asiassa ja lajimme levittämisessä yleensä on valmentajakoulutuksella aivan keskeinen merkitys, ilman riittävää määrää osaavia ohjaajia ei lajia saada levityttyä tarpeeksi laajalle. Nykyään kaikki ovat valmentajia mutta voimanostolla on Suomessa ainutlaatuiset resurssit tässä suhteessa takavuosien maailmanmestarien ja ennätysnostajien muodossa. Kun se tietotaito ja kokemus saadaan talteen ja yhdistetään tämän päivän tieteen kanssa alkaa tapahtua. 

Valmennus

Keskeisin tapa nostaa harrastajien määrää on organisoida toimiva valmentajakoulutus. Asiansa osaavien valmentajien kautta laji leviää ruohonjuuritasolla. Tietotaidon lisääntyminen näkyy pitkällä aikavälillä myös tulostasossa ja erityisesti sen laajuudessa. 
Voimanostossa käytetään pääasiassa muista lajeista saatua tietoa. Tieteellinen tutkimus on voimanostossa lähes tuntematon käsite. Pätevimmät asiantuntijat pystyvät soveltamaan alun perin muihin lajeihin kehitettyjä metodeja myös voimanostoon. Tilanne pitäisi olla täysin päinvastoin. Voimanosto on voimalajien kuningas ja sen parista pitäisi tulla tieto muihin lajeihin.
Valmennus, tai pikemminkin sen puute on ollut suurin yksittäinen syy suomalaisen voimanoston alemmuustilaan. Ilman päteviä valmentajia ei lajia saada koskaan levitettyä laajemmalle eikä parasta potentiaalia ohjattua voimanostoharjoitteluun ennen muita lajeja, puhumattakaan koulutasosta. Erityisesti tämä näkyy nuorten nostajien poissaolona. Näyttää edelleen siltä että voimanostosta on tulossa yhä enemmän veteraanilaji.

Painoluokat ja divisioonat

IPF uusi painoluokkansa muutama vuosi takaperin mikä oli sinänsä oikea päätös. Vanhojen ennätysten pyyhkimisestä historian kirjoihin voidaan olla toista mieltä. Myöskään varusteilla ja painoluokilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Painoluokat tulisi uusia aivan eri syistä. Yksi niistä on kilpailun lisääminen. Tasokkaampi ja kovempi kisa nostaa lajin profiilia suuren yleisön silmissä. Toinen merkittävä tekijä löytyy tilastoista. Väestön keskipituus kasvaa koko ajan. Voimanoston luonteen huomioiden keskipaino nousee vielä keskipituuttakin enemmän. Vielä viime vuosikymmenen alussa keskiverto nostaja oli 170 senttiä pitkä ja painoi 80-85 kiloa, nykyisin vähintään 5 cm pitempi ja 10 kiloa painavampi. IPF on tässä asiassa ollut reilusti muita edellä ja he poistivat sarjan 52 kiloa siinä vaiheessa kun nostajat alkoivat loppua, kaikki eivät ole heränneet vieläkään. Larry Pasifico, yksi lajimme legendoista, totesi yli neljännes vuosisata sitten että miehen joka ei saa painoaan 60 kiloon tulisi kerätä postimerkkejä painoharjoittelun sijasta. Rahakisoja pitkään ainoana organisaationa edustanut WPC teki virheen lisäämällä 140 kilon painoluokan viime vuosikymmenellä ja muutama vuosi sitten WABDL lisäsi 117,5 kilon painoluokan. Milloin on aika myöntää virheet ja korjata tilanne oikeaan suuntaan ? Radikaali painoluokkien vähentäminen viiteen tai kuuteen toisi kilpailun takaisin. Jos haluaa kosiskella nostajia niin mitalit voi lähettää suoraan kotiin postissa.

Voimanostossa on myös liikaa divisioonia. Erityisesti USA:ssa on melkein joka kisassa divisionia palomiehistä submasters ”melkein ikämies” luokkiin. Taustalla on se valitettava totuus että jenkeillä on tälläkin hetkellä yli 40 ”liittoa”. Nostajista kilpaillaan tarjoamalla jokaiselle jotakin. Poliiseille, palomiehille ja muulle pelastushenkilökunnalle on omiakin kisoja mutta kaikkein turhin on submasters divisioona. Tilastot osoittavat että usein 33-39 vuotiaat, tai vieläkin vanhemmat nostajat tekevät lajissamme parhaat tulokset. Submastereissa kilpaillaan silloin kun tulokset eivät riitä menestymiseen yleisellä tasolla. Kaikki eivät voi olla mestareita ja voittajia. Kilpailua tulisi järkevällä tavalla pitää yllä ja kehittää, ei hajottaa ja tuhota.

Varusteet

Voimanostolle on luotu väliurheilun leima. Yllättäen lajin sisältäpäin tuleva kritiikki on ollut kaikista jyrkintä. Mitä tulee moniin tämän päivän suosittuihin lajeihin, niin voimanosto on valovuoden päässä tuotekehittelyssä, niin varusteiden ja välineidenkin osalta. Uutta teknologiaa materiaalien ja välineiden osalta tulee jatkuvasti ilman että kukaan asettaa urheilijoiden suorituksia kyseenalaiseksi tai tuotekehityksen ansioksi.
Otetaan esimerkiksi polven lämmittimet RAW kisoissa. Ensin niihin tuli rajoitukset materiaaliin ja sen jälkeen ohjeistettiin pukeminen. Vuoden 2019 alusta markkinoille tulee ”lämppärit” jotka vastaavat jo polvisidettä. Yksi asia ei kuitenkaan muutu. Palkintopallilla seisovat samat urheilijat.

Lajit kilpailevat keskenään niin yleisöstä, harrastajista kuin sponsorirahoista. Yleisö vaatii tuloksia ja näyttävyyttä. Siksi Formula 1-kisat saavat enemmän julkisuutta kuin jokamiesluokan kisat. Jokaiselle on päivänselvää, ettei yksikään jokamiesluokan ajaja pystyisi ajamaan Formula 1-luokan kilpa-autolla. Valitettavasti voimanoston parissa liikkuu niin vähän rahaa, ettei teknologia koskaan nouse samalle tasolle kuin urheilun valtalajeissa. Olisi todella hienoa jos lajin huiput voisivat turvata itsensä ja perheensä toimeentulon jo pelkillä välinesopimuksilla.
Maailmalla järjestetään koko ajan enemmän ja enemmän RAW-kisoja joissa ei sallita tukevia varusteita. Kisojen järjestäjät sekä niissä menestyneet nostajat peräänkuuluttavat raakaa voimaa. Kaikissa näissä kisoissa on kuitenkin petoksen leima, sillä ranne- ja polvisiteet tai -lämmittimet sekä nostovyöt ovat yleensä sallittuja. Miksi ihmeessä heikon ja puutteellisesti treenatun keskivartalon tukeminen varusteilla on sallitumpaa kuin loukkaantuneen olkapään ? Niin kauan kuin RAW-kisat käydään vain pienemmillä varusteilla, on kisoilta pohja pois. Jos polvilämmittimiin tavitaan kaksi avustajaa pukemiseen ei se ole enää raa`an voiman mittaamista vaan samanlaista varusteurheilua kuin minkä tahansa tukevan trikoon tai paidan kanssa nostaminen.
Eleikon ideoima ”klassinen” termi onkin paljon lähempänä totuutta. Silti monien mielestä oikeissa RAW-kisoissa kaikki releet joutaisivat nurkkaan sillä voimanosto on tässäkin suhteessa extreme-laji.

Politiikka

Voimanostossa on liittoja vaikka muille jakaa. Lajin syntymaassa USA:ssa on nytkin lähes 40 eri organisaatiota joista useimmat eivät ole edes valtakunnallisia, vaan ainoastaan alueellisia. Kansainvälisiä organisaatioita on vain muutama. IPF on niistä laajalle levinnein ja tunnetuin. Sen lisäksi ainoastaan WABDL, WPC ja GPC ovat saaneet MM-kisoihinsa osanottajia yli kymmenestä eri maasta.
Liitot eivät suvaitse toisiaan. IPF jakaa kieltoja siitä että sen alaiset nostajat kilpailevat jonkin toisen liiton alaisissa kisoissa, eikä vastaavaa katsota hyvällä missään muuallakaan. Itse asiassa IPF:n käytäntö on siitä selkeä että nostaja tietää mihin ryhtyy. Toisaalla ”rikkomukset” kuten tuomarina toimiminen tai levynvaihtajana ilman korvausta talkoohengessä saatetaan muistaa punaisilla valoilla. Yhdistymisestä puhutaan paljon mutta käytännön toimintaa ilmenee vain silloin kun saadaan parannettua oman organisaation asemaa muita enemmän. Nostajat eivät tästä paljoa perusta mutta kärsivät kyllä. Liittojen ”johtohenkilöt” ovat usein sotajalalla keskenään.
Vajaa 20 vuotta sitten IPF:n silloinen puheenjohtaja Graeme Fong loi suunnitelman lajin saamiseksi olympialaisiin. Mitään konkreettista ei ole tapahtunut tänäkään päivänä. Karu totuus on että voimanosto ei ollut olympialaisissa 2016 edes esittelylajina ja mahdollisuudet 2020 olympialaisiinkin ovat jo menneet. Se että on päästy mukaan World Games-kisoihin, ei olympialaisten kannalta merkitse mitään. Lajimme johtohenkilöt eivät ole tehneet mitään merkittävää asian eteenpäin viemiseksi koska rahaa ja suhteita ei ole riittävästi. Toisin kuin joogalla, curlingilla tai taitouinnilla. Henkilökohtaisesti en usko voimanoston koskaan pääsevän olympialaisiin. Lajin kehittämisen kannalta hyvin epätodennäköinen olympiakelpoisuus ei ole tärkeätä.

Tuloskehitys

Mikä on hyvä tulos ? Vielä 70- ja 80-luvuilla 200 kiloa penkistä oli hieno rauta. Kyllä 200 kilon penkkipunnerrus on kovan luokan tulos tänäkin päivänä mutta ainoastaan 90-kiloisista alaspäin. Jossain kohti käsitys vääristyi kun puheet keskittyivät ainoastaan penkkipaitojen hyötysuhteisiin. Unto Honkonen, Jari Tähtinen, Jarmo Virtanen, Reijo Kiviranta, Hannu Saarelainen ja monet muut säilyvät aina lajimme legendoina. Heidän saavutuksensa, ennätyksensä ja mestaruutensa ovat aina innoittamassa ja kannustamassa kaikkia lajin parissa toimivia nostajista seurojen aktiiveihin. 
Monolift-kyykkytelineen yleistyminen yhdessä parantuneiden varusteiden kanssa on nostanut pro-kisojen kyykkytulokset aivan uusille lukemille. Viisitoista vuotta takaperin 1000 paunan kyykyt ( 453,6kg ) olivat erittäin harvinaisia. 
Erilaiset reaktiiviset metodit, kuten ketjujen ja vetokumien käyttö on auttanut kovempiin tuloksiin erityisesti jalkakyykyssä ja penkkipunnerruksessa. Samoin nostajien kyky hyödyntää tämän päivän varusteita on kehittynyt huikeasti. Varusteet eivät sinänsä ole muuttuneet viimeisen 10-15 vuoden aikana enää oleellisesti. Tänä päivänä voidaan jokaisessa liitossa käyttää paitoja ja trikoita joilla vasta aloituspaino tulee rintaan penkkipunnerruksessa tai menee riittävän alas kyykyssä. Tällainen arsenaali tekee nuorista nostajista kuninkaita kahdessa ensimmäisessä lajissa mutta ei auta parempiin tuloksiin maastanostossa. Silloin kun tanko pistetään lattialle, mitataan nostajan todellinen raaka voima. Siksi perinteisen suomalaislajin tulostaso ei ole noussut samaa vauhtia kuin kahden ensimmäisen lajin.

Missä tulevat vastaan rajat, sitä miettii moni. Itse en asettaisi tuloskehitykselle minkäänlaisia rajoja. Vielä 1980-luvulla tuo 200 kilon penkkipunnerrus oli kansallisesti hyvä tulos sarjassa kuin sarjassa. Tänään ”haamuraja” rikotaan usean juniorin voimin jo 75 kilon painoluokassa. Maaginen ”tonni” eli 1000 kilon yhteistulos oli harvinainen vielä 20 vuotta sitten. Lähes kaikki nelinumeroiset yhteistulokset nähtiin superraskaassa sarjassa. Tänään tilanne on aivan toinen. Mitä sanotte Shawn Frankl`in huikeasta 1187,5 kilon yhteistuloksesta 90-kiloisiin. Aivan, sarjaan 90 kiloa. Joskus joku saattoi luulla että tätä tulosta ei rikota koskaan. Tänä päivänä jo tiedetään että tämäkin hirmutulos menee rikki ja vieläpä suomalaisen toimesta. On vain ajan kysymys milloin Kalle Räsänen tekee 1200 kilon yhteistuloksen sarjaan 90 kiloa. 

Pro-voimanoston rahapalkinnot hinasivat tulostasoa ylemmäs kuin koskaan. Myös IPF:n kisoissa tehtaillaan 1000 kilon tuloksia sarjasta 93 kiloa ylöspäin. Vastaava esimerkki löytyy myös penkkipunnerruksen parista. Vielä 1990-luvun lopussa 300 kilon penkkipunnerrus oli harvinaisuus. Temppu jota ei voinut mitenkään tehdä ilman 3-kertaista denim-valmisteista paitaa. Vuoden 2002 heinäkuussa Titanin tuotua erilaisen hiharatkaisun penkkipaitoihin tilanne muuttui kerralla. Vuoden loppuun mennessä tehtiin jo kahdeksan 300 kilon tilastotulosta IPF:n kisoissa ja kolme vuotta myöhemmin IPF:n penkki MM-kisoissa kahdeksan superraskaan sarjan parasta teki tuon joskus saavuttamattomana pidetyn tuloksen. 
Välillä erityisesti IPF:n ulkopuolisissa kisoissa tuomarilinjalla tai pikemminkin sen puutteella on ollut osansa tulostasossa. Nyt tilanne on onneksi rauhoittunut ja pahimmat ylilyönnit jääneet pois. Mihin ihminen voimanostossa yltää, se jää nähtäväksi. Varmuudella voidaan sanoa että maaginen ”tonni” tehdään vielä 75-kiloissa ja IPF:ssä 83kg painoluokassa. Itse asiassa alkaa olla jo korkea aika, tekihän Mike Bridges 940 yli 30 vuotta sitten. Tarvitaan vain uuden ajan Jarmo Virtanen ja tuo nostaja on suomalainen.

Lopuksi

Voimanoston aliarvostus on pitkälle omaa syytämme. Lajin eteen ei tehdä tarpeeksi töitä. Mikäli aktiivinostajat kokevat olevansa välttämätön paha tuomari- ja järjestötoiminnan välissä on jotakin pielessä. Internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet uuden ilmiön ja tulokset mustamaalataan ja tuomitaan videoiden perusteella. Arvostelijoina ovat usein ihmiset joilla ei ole mitään käytännön kokemusta voimanostosta tai voimaharjoittelusta yleensä. Suomen Vahvin Mies-kilpailujen isähahmo Markku Suonenvirta totesi osuvasti että Suomessa on kaksi uusiutuvaa luonnonvaraa, läski ja kateus. Jos joku menestyy niin perustetaan toimikunta jotta nousukkaan ”kuseen” saamiseksi. 

Itse en kuitenkaan näkisi tilannetta näin synkkänä. Laji elää vahvaa murrosvaihetta jonka jälkeen tilanne tasoittuu ja alkaa vahva nousukausi. Kuka arvostaa lajiamme ja kehittää sitä jos emme me itse ? Olkaa ylpeitä lajistanne, niin minäkin olen.

Sakari Selkäinaho