Otteita kisafriikin päiväkirjasta (ei sisällä mullistavia paljastuksia)
Moni aloitteleva nostaja miettii, mitä kilpailuissa oikeastaan tapahtuu. Uskaltaako sinne heikkopeikot edes mennä? Miten oma pää suhtautuu yleisöön ja paineeseen? Jokainen valmistautuu ja reagoi kilpailuihin omalla tavallaan. ”Kisaamista pitää opetella”, sanotaan, mutta ehkä olisi aika valottaa edes vähän, mitä lavan takana ja murisevien nostajien päässä tapahtuu kisapäivänä. Oma vihkiytymiseni kilpailevan voimanostajan elämään vietiin läpi melko tehokkaasti: tehtyäni päätöksen systemaattisen voimanostoharjoittelun aloittamisesta alkusyksystä 2007 ensimmäiset raw-kisat olivat edessä jo marraskuussa. Seuraavan reilun puolentoista vuoden aikana kävin kahdeksat kilpailut, 18 kertaa lavalla, tein 55 hyväksyttyä nostoa ja mitä jäi käteen? Kokosin jonkinlaisen koosteen keskivertokisapäivästä.
Kisat tulossa, taas. Takana pari-kolme viikkoa fetaa, munakkaita, valkuaisvaahtoa mansikkasoseella, lisää fetasalaattia ja kananmunia. Painoluokka N56 kutsuu normaalisti 58-kiloista neitiä. Kotivaaka haukkuu aina possummaksi kuin kisavaaka, mutta olen epäluuloinen tapaus enkä luota, että erotus olisi vakio. Kisoissa ei varmaan montaa muuta naista lisäkseni ole, joten painoluokalla ei oikeastaan ole väliä, paitsi minulle. Minä HALUAN painaa alle 56 kiloa. Tästä syystä olen hakenut kellarin peränurkasta sinne karanneen itsekurini ja ollut useita päiviä putkeen syömättä jäätelöä. Kesäisin ajelen myös Jyväsjärveä ympäri hullua vauhtia (pyörällä, autolla ajaminen ei laihduta eikä minulla ole edes ajokorttia) kuluttaakseni epätoivoisesti kaloreita ja pysyäkseni poissa jääkaapilta edes hetken kauemmin. Lopputulos palkitsee, kisoissa ropisee pisteitä sitä enemmän, mitä alempana paino on. Sen kerran kun luovuin tavoitteestani painaa vaa’alla alle 56kg, hävisin pronssia YHDELLÄ pisteellä (huom, naisia oli ennätykselliset kuusi kilpailijaa). Mokelsin niissä kisoissa tosin muutenkin (jos pienennätte varusteita, kokeilkaa niitä salilla tai edes kotona ennen kisoja…), mutta harmitti silti. En ole vielä henkisesti niin kehittynyt, että pelkällä nostetulla raudalla olisi väliä.
Viimeisenä iltana ennen kisoja on turhaa enää luovuttaa ja syön iltapalaksi kananmunanvalkuaisia ja vettä. Päivän olen syönyt melko normaalia kotiruokaa, iltaa kohden tiputtaen hiilarit pois. Minulla on vähän nälkä. Menen ajoissa nukkumaan, koska kello on soimassa pitkän ajomatkan takia puoli viideltä. Odotettavissa huono yö, ei siksi että jännittäisin kisoja, vaan koska minä vihaan herätyskelloja enkä koskaan käytä sitä arkisin. Yhden päivän onneksi jaksaa heikommillakin unilla.
Kisafiilis. En jännitä kisoja, mutta odotan niitä aina kovasti, viikkokaupalla. En menetä yöuniani, paitsi hekumoidessani uusista ennätysraudoista. Epäonnistuneita nostoja en kuvittele, vaikka kyykky aina vähän pelottaakin. Harjoittelu auttaa rutiinien luomisessa ja rutiinit auttavat lavalla. Niiden voimin uskottelen aina itselleni, että kyllä mä osaan. Ennätysraudat niskassa lavalla ja hoen mielessäni ”mä osaan tän, tää on ihan tuttua, mä osaan tän, taakse vaan, vie taakse!” Nostokäskyjen kanssa nostaminen on osa harjoittelua. Liittojen vilistessä silmissäni olen joskus odottanut tanko käsillä penkissä start-käskyä, mutta oivaltanut onneksi riittävän nopeasti, että sellaista ei taida nyt tulla. Rack/ down on helpoin, mikäs siinä valmiissa asennossa on käskyä odotellessa. En ole toistaiseksi asettanut suuria tavoitteita kisoille, paitsi että tulos pitää aina saada jokaisesta lajista ja vanhojen tuloksien uusiminen tuntuu aika turhalle. Salaa kuitenkin aina laskeskelen erilaisia sarjoja, joilla saa erilaisia yhteistuloksia. Voimanoston ihanuus ja kamaluus on se, että kisataan yhteistuloksesta. Hyvä yhteistulos on mulle sellainen, joka koostuu kolmesta hyvästä lajituloksesta. Armollisuus on kaukana, kun yhteistulos on kelvollinen mutta jokin laji epäonnistuu. Ei semmoista voi suvaita. Ei ne kisat silloin hyvin menneet.
Lähtö on aamulla viideltä, että ehdimme yhdeksäksi vaakaan jonnekin Suomen toiselle puolelle. Käyn pikasuihkussa, laitan hiukset ja juon lasin vettä. Kamat on pakattu ja kassi tarkastettu jo illalla. Kyyti hakee kotiovelta ja matkustan kolmen muun nostajan kanssa kisoihin. Muilla ei ole ”paino-ongelmia”, joten seuraan vierestä muiden syöpöttelyä. Nälkä on, laukussa odottaa meetvurstileivät, jogurttia, omenamehua, suolapähkinöitä ja suklaata. Huoltikselta ostan vielä banaanin ja sipsejä. Aamiaiseksi juotu vesi ei helpota oloa enkä malttaisi enää odottaa, että pääsen syömään. Eväät olen ostanut monta päivää aiemmin, koska viimeisenä iltana en malta enää keskittyä arkisiin asioihin. Kerran pyysin miestä tuomaan kaupasta meetvurstia ja kokista ja kumpaakaan en saanut. Miksi? Koska lista oli niin pitkä, että jatkui lapun toiselle puolelle, enkä ymmärtänyt kirjoittaa taitekohtaan ”käännä”. Silloin päätin, että parempi hoitaa kaikki valmistelut eväitä myöten ihan itse.
Kisapaikalla on jo pari muuta nostajaa. Moni on käynyt jo illalla vaa’assa ja tankkaillut rauhassa koko illan − ja nukkunut rauhassa vähän meitä pidempään. Käyn vielä vessassa ja kaivan kassista kukkaron. Vaaka osoittaa minut jälleen yli kilon alipainoiseksi. Ilmoitan aloituspainot kaikkiin lajeihin ja maksan osallistumismaksun. Aamiaisen aika. Ennen käyttämäni kokiksen sijaan valitsemani omenamehu osoittautuu hyväksi: hiilihapot eivät täytä mahaa, joten sinne mahtuu helpommin enemmän leipää, banaania ja jogurttia. Tankkauksessa tärkeintä on hiilarit ja suola, itse haluan mahan täytteeksi myös proteiinia ja rasvaa. Pelkkä hiilariaamiainen katoaa mahasta ennen kuin ehdin lämmittelemään, mikä on joillain tavoitteena mutta mulla ei.
Tämä on ehdottomasti päivän tylsin hetki: maha täynnä ruokaa, liian aikaista alkaa lämmitellä. Ei auta kuin istua kiltisti ja katsella paikalle valuvia nostajia tai vaeltaa pitkin poikin. Ihmiset istuskelevat ja juttelevat, kysellään aloituspainoja, moikataan tuttuja. Katsellaan lavaa ja ollaan vielä hetki ilman musiikkia. Ainoa tähdellinen asia on kokeilla ja ilmoittaa telinekorkeudet. Punnitusajan loppumisen jälkeen selviää, montako ryhmää nostajia on paikalla. Naiset nostavat yleensä ekassa ryhmässä, joten reilua tuntia ennen kisojen alkua käyn vaihtamassa vaatteet: verkkarit ja treenipaita. Ensimmäinen laji on kyykky, joten en ota vielä nostokamoja mukaani pukuhuoneesta vaan lähden jumppailemaan ja venyttelemään vähän. Yleensä unohdan aina jotain pukukoppiin ja joudun kipaisemaan siellä välillä; jos ei muuta, niin napostelemaan jotain. Tykkään nostaa maha täynnä, asia jota valmentajani ei pysty käsittämään.
Kun lämmittelypainot alkavat lähestyä ~80% raakamaksimista, hilppasen pukuhuoneeseen ja kiskon kyykkypuvun päälleni. Saan sen puettua itse, valmentaja vain lopuksi roikottaa minua henkseleistä, että puku on hyvin päällä ja kuristaa vyön tiukemmalle kuin itse saisin. Lämmittelytilassa käy kuhina, isot miehet vasta miettii ekoja lämmittelysarjoja kun minä jo valmistaudun lavalle ja teen lopullisen päätöksen aloituspainosta. Valmentaja kellottaa lämmittelyitä ja määrää viimeisen lämmittelypainon. Sitten onkin jo aika mennä jonoon, koska olen ensimmäisten joukossa menossa lavalle. Kuuluttajaa on laittanut musiikin kovalle ja kuuluttaa välillä ensimmäisen ryhmän alkuun olevia minuutteja. Yleisöä alkaa hiljalleen ilmestyä tuoliriveille ja lavan lisäksi he pääsevät seuraamaan myös nostoihin valmistautuvia ihmisiä.
Keskittyminen olennaiseen. Kisoissa en menetä todellisuudentajuani, kuten eräät. Olen aloittanut hepuloinnin jo aamusta, odottamisen milloin pääsen nostamaan. Kaipaan toimintaa! Tähän asti kaikki on ollut valmistautumista. Istuskelu ja tankkaaminen. Telinekorkeuksien kokeilu ja ilmoittaminen. Lämmittelyt ovat rauhoittaneet minua vähän, kunnes kello lähestyy h-hetkeä. Varusteet pitää pukea ajoissa, että ehtii niilläkin ottaa lämmittelynostoja. Vihdoin kuuluu oma nimi ja pääsen lavalle, pääsen kokeilemaan mitä oikeasti osaan ja jaksan. Toisin kuin monet muut, minä en ärise ja murise enkä ole vihainen lavalla. Mun taktiikkani on rentoutua, hengittää rauhallisesti ja keskittyä. Mistä kaikesta olenkaan ehtinyt tähän mennessä hermostua, lavalla on aika poistaa kaikki muu mielestä ja nostaa täysillä.
Kyykkään aloituspainot ilman siteitä helpoilla raudoilla. Lavalla kaikki menee automaattiohjauksella, tekniikkaa tai käskyjä ei ehdi enää miettiä. Ensimmäinen nosto lamppujen loisteessa hyväksytty, tulos varmistettu ja kilpailu alkakoon! Leveä hymy, tätä mä rakastan. Ilmoitan korotuksen seuraavaan nostoon. Toista nostoa odottaessani seuraan edeltäviä kilpailijoita ja erityisesti levymiesten toimintaa − hitaat levymiehet ja minä polvisiteet jalassa ei ole lempiyhdistelmäni. Kolme kyykkyä ja nenä kohti pukuhuonetta. Hetki rauhassa, pehmeät verkkarit jalassa, ja lisää syömistä naamaan. Ei ole nälkä, mutta nostajia on toinenkin ryhmä, joten mulla on hieman luppoaikaa ennen penkin lämmittelyitä.
Lopulta on kuitenkin aika mennä. Penkkitrikoot alle, verkkarit päälle, vyö, penkkipaita ja rannesiteet mukaan. Ja juomapullo, nesteytys on tärkeää. Pullo kulkee vierelläni läpi kisojen huoltajaakin tiiviimmin. Lämmittelyiden jälkeen heitän T-paidan pois ja rilluttelen puolialasti äijien keskellä. Paidan pukemiseksi riittää yksi mies, vyön kiristäminen vaatii toisen miehen toisen repiessä helmaa alaspäin. Teettämäni erityiskapea penkkivyö tuntuu toimivan, se mahtuu lonkkaluiden ja kylkiluiden väliin ja pitää paidan paikoillaan koko kisojen ajan. Penkkaaminen ei varsinaisesti ole lempitouhuani, enkä saa kummoista hyötyä paidasta (…koska oon harjoitellut sillä aivan liian vähän koska se ei ikinä mee hyvin salilla…), mutta kyllä mä siitä kuitenkin lopulta tykkään, lavalla ja salilla. Penkki on ehkä mulle kilpailujen vaikein osuus, vaikka fyysisesti se onkin kevyin laji. Penkin jälkeen on yleensä pidempi tauko, koska penkki on lajeista suosituin ja penkissä on usein yksi ylimääräinen penkkaajien ryhmä nostamassa. Tankkaan vähän lisää, pähkinöitä tai sipsejä ja mehua. Joskus suklaata.
Maastaveto. Päiväunien sijaan tässä vaiheessa on aiheellista tsempata erityisesti, että pysyy vire päällä vielä kolmeen maksiminostoon. Haen jostain kahvia, tapa jonka kisakaverini on opettanut minulle, en minä oikeasti juo kahvia. Joskus kahden lajin kisoissa on ollut niin pitkä tauko penkin ja vedon välissä, että olemme syöneet kisapaikalla tai käyneet jossain lounaalla. Koska vedän leveällä, kolmas laji vaatii eniten venyvyyttä. Kyykyn jälkeen jaloista on kaikonnut pahin perusjäykkyys, mutta lämmittelyissä kiinnitän silti erityistä huomiota lähentäjien venyttämiseen. Jos lähentäjät on tiukalla tuulella, polvet kääntyvät sisälle, tanko jää kauas lantiosta ja veto on tuhoontuomittu. Oman haasteensa vetoon tuo tanko. Salilla harjoittelen yleensä tavallisella voimanostotangolla, mutta kisoissa minua lellitään pidemmällä vetotangolla, jolla saan turvallisesti jalat vielä vähän leveämmälle. Ultraleveä veto on suosikkini, mutta siinä pitää olla tarkkana: liian leveä asento kostautuu helposti ja loppuasento on joskus ollut hyvinkin maanläheinen. Mitä tästä opimme? Treenaa täsmälleen kuten haluat kisoissa nostaa, teknisesti ja välineiden puolesta.
Kolmen vedon jälkeen on suihkun aika. Vesi kirvelee hiertymiä ja uni alkaa tulla silmään. Monet hyvät miesten nostot on jääneet tästä syystä näkemättä tai olen tuijottanut niitä ilman minkäänlaista aivotoimintaa. Kisojen jälkeen minut valtaa aina väsy, kaiken kattava uupumus. Onko kisojen jälkeen elämää? Tyhjyys. Kaikki on ohi. Edessä on kaksi viikkoa pakkolepoa, koska pieni ruumiini kokee välikuoleman 9 kovan varustenoston jälkeen. Myös henkinen kapasiteetti alenee väliaikaisesti. Suuri ristiriitaisuus valtaa mielen: Ankara kriittinen analyysi tulee hetkittäisen leijailun tilalle. Se mikä meni hyvin, hautautuu helposti sen alle, mikä ei onnistunut täydellisesti.
Treenimotivaatio katoaa joka kerta. Kyseessä on ehkä suojamekanismi ylirasittumista vastaan, mutta on henkisesti tosi kova paikka odotella, että tekee mieli taas treenata (että kehittyy seuraaviin kisoihin). Entä jos motivaatio ei palaakaan? Kyse ei ole siitä, että tyytyväisyys olisi tullut kylään, vaan siitä että ei vaan kykene pakottamaan itseään salille. Tuntuu, että paikat hajoaa jo pelkästä ajatuksestakin. Kisojen jälkeen olisi hyvä tehdä palauttavaa jumppaa, mutta kun kroppa ei veny kyykkyyn eikä vetoon, ja penkissä tuntuu että pelkkä tanko riittää luhistamaan minut painollaan. Kaikki painaa ihan järkyttävän paljon, ja pelkän kepin heiluttaminen on tappavan tylsää. Muutaman viikon aerobinen kausi voisi auttaa tähän, mutta olen lajien suhteen vielä nirsompi kuin ruokapöydässä.
Tieto seuraavista kisoista pakottaa lopulta salille, koska niin kivaa kuin olisikin vain kisata, vielä kivempaa on kehittyä!